keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Vastaan puutarhahaasteeseen viisi kauneinta kuvaa puutarhasta ja....


Vastaan Pivin puutarhahaasteeseen, jossa pitää antaa viisi kauneinta/rakkainta puutarhakuvaansa sekä vastata muutamiin kysymyksiin. Kiitos haasteesta♥ En jatka tätä eteenpäin syystä, että olen vielä tekemässä erästä muutakin puutarhakoostetta ja yllättäen lauantaiaamuna meitä kutsuvat merituulet, jolloin olen poissa koneelta ainakin ma iltaan asti. Juuri nyt en edes tiedä, mitä ehdin, sillä huomenna ja perjantaina pitää viilettää asioille...Kuka haluaa voi haasteen tästä napata. Jos ilmoittaa minulle, käyn lukemassa ja kommentoimassa.

1) Anna viisi kauneinta puutarhakuvaasi. Ne voivat olla lempikasvejasi, koko kuva puutarhastasi tai yksittäinen kasvi, ihan miten haluat.
Siniset alppikärhöt kiipeävät meillä hedelmäpuutarhassa pitkin luumu-ja kirsikkapuita. Etupihalla myös nyt pitkin vanhojen mongolianvaahteroiden runkoja. Rakastan sitä tunnmelmaa, joita nämä kiipeävät, roikkuvat kasvit tuovat puutarhaamme.
En ikinä kyllästy tähän mieheni ottamaan unikkokuvaan! Kyseessä siis Papaver Orientale ja vaikka suosikkivärini puutarhaan ovat sininen, valkoinen ja vaaleanpunainen, unikko saa kasvaa meillä missä haluaa.
Koska rakastan hulluna ristinummiruusuamme sekä sadetta, tämä kuva on tällä hetkellä minulle kaikkein rakkain. En vieläkään tajua, miten pinkki pikkukamerani tavoitti tämän, mutta olin sateessa tunnin kuvaamassa ja sielu liiteli, joten ehkä keijut olivat liikkeellä...
Ihan hurjaa, että tämä Vaatimattomuuden Valtiatar, villiruusumme, saa olla mukana vielä toisenkin kerran...Etenkin kun ottaa huomioon, että puutarhamme on 3000 neliötä ja eri kasvilajeja on noin neljäsataa.
Tämän kuvan villi viidakkomaisuus tehoaa minuun. Lemmikit ovat alkusuvesta pihamme kuningattaria ja niitä on kaikkialla.
2) Kasvatatko kauneutta vai hyötyä? Pääasiassa olen keskittynyt vain kauneuteen, mutta kauniit, keväällä valkoisina kukkivat luumu- ja kirsikkapuut antavat onneksi myös satoa.
3) Mistä löydät inspiraatiot puutarhaasi? Monista lukemistani puutarhakirjoista eli Puutarhakirjat Leena Lumissa sekä puutarhalehdistä.
4) Paras puutarhakirjasi? Ehdottomasti Else ja Vesa Leivon Tulppaanitarhan lumo.

5) Jos olisit kasvi, mikä olisit? Olisin levoton, vaeltava akileija, joka tuo keijut puutarhaan tai
jouluruusu, joka kukkii lumesta jouluna. Rakastan joulua ja lunta, joten sopisi hyvin minulle.

6) Oletko harrastelija vai ammattilainen? Ehdottomasti harrastelija, vaikka olenkin jo lapsesta harrastanut kasveja eli minussa asuu intohimoinen botanisti. Nyt olen pitänyt tätä puutarhaamme Päijänteen saarella jo kohta 30 vuotta.

7) Mikä on paras puutarhavinkkisi? Tee itsesi näköinen puutarha.
8) Millainen on unelmapuutarhasi? Villi, viidakkomainen, kesytön, paljon siimeksiä...

9) Kuulutko Puutarhaseuraan? Millä ajalla;) Puutarhaseuralaisia ja muitakin on kyllä vieraillut puutarhassamme.


10) Millainen on sinun puutarhafilosofiasi? Mitä puutarha sinulle antaa?  Luovuus, luovuus, luovuus. Puutarha antaa äärettömiin, sillä puutarhailussa vain taivas on kattona.
11) Mikä puutarha (jossa olet vieraillut) on jäänyt mieleesi? Kotipitäjässäni Luvialla asui puutarhuri, vanha mies. Olin lukenut juuri F.H.Burnettin Salaisen puutarhan ja aloin melkein asua tuossa puutarhassa. Kasvit ja puut muodostivat siellä käytäviä ja siimeksiä. Jostain pilkisti aina joku yllätys. Ei koskaan mikään puutarhatonttu, vaan aina joku luonnon juttu: pieni vesi, kiipeävä kärhö, vuokkoja...Puutarhan musiikki olivat sade, puro, tuulen humina ja linnut. Sitä puutarhaa en unohda koskaan ja olin aina tervetullut...
4-ever rakkaudella puutarhasta
Leena Lumi

Leena Lumi´s Flower Power

Sienipiirakka

Tämä todella herkulliselta tuntuva sienipiirakka on kirjasta Karjalainen keittiö - Uusia tuulia perinneruokiin. Resepti on Ulla Liukkosen ja kuva on Kari Martialan. Kauniisti pyysin ja sain luvan liittää tämän suppiksia ja smetanaa sisältävän autuuden Ruokareseptit Leena Lumissa. Kiitos♥

Perunavoitaikina:

3 dl perunasosetta
150 g voita
2 dl ohrajauhoja
2 dl vehnäjauhoja
suolaa
1 tl leivinjauhetta

Sekoita kaikki ainekset keskenään.

Anna taikinan tekeytyä sillä aikaa, kun teet täytteen.

Täyte:

0,5 l suppilovahveroita
2 dl smetanaa
1 tl suolaa
100 g sipulia
2 kananmnaa
150 g juustoraastetta
1 tl rosmariinia

Kuullota sipulit ja sienet.

Lisää smetana ja munat.

Mausta suolalla, pippurilla ja rosmariinilla.

Kauli ja taputtele taikina levyksi.

Laita täyte taikinan päälle. Juustoraasteen voit sekoittaa joko täytteeseen tai laittaa täytteen päälle.

Voitele lopuksi munalla.

Paista uunissa 225 asteessa noin puoli tuntia, kunnes piirakka on kauniin ruskea.

Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Ruokakirjat Leena Lumissa

tiistai 8. lokakuuta 2013

Ulla Liukkonen, Helena Lylyharju, Kari Martiala: Karjalainen keittiö - Uusia tuulia perinneruokiin

Karjalainen keittiö on suloinen sekoitus itää ja länttä, se kuljettaa mukanaan Pietarin makuja, mutta säilyttää omat juurensa, nappaa lännestä makean ja hapanmakean, idästä smetanan. Karjalainen keittiö hauduttaa pitkään ja sydämellä, se kannattaa lähiruokaa ja käyttää sieniä, joista taitettaessa tihkuu maitoa, mutta osaa käyttää muitakin sienilajeja. Se kantaa mukanaan rahkaherkkuja ja karjalanpiirakoita, mutta tarjoaa myös läntisten pitopöytien noutopöytäherkkuja. Se puhuu kakkaroista, hutusta, rotinoista ja vatruskoista ja tarjoilee koko Suomelle kuuluisia viipurinrinkeleitä, joita syötiin jo Turun Akatemian vihkiäisissä 1649. Karjalainen keittiö on kulkenut evakkomatkat ja asettunut uuteen asutukseen. Se on sekä jäänyt juurilleen, että kulkenut vaikka länsirannikolle, jossa tyttäret ovat äideiltään ja isoäideiltään oppineet Juuret Karjalassa- keittiön herkut. Karjalainen keittiö on sekä eilisen nostalgiaa että tämän päivän uusia tuulia perinneruokiin. Karjalainen ei jää paikoilleen junnaamaan, vaan sopeutuu niin hengessä kuin ruoassa nykyaikaan – parhaintaan ikinä kadottamatta.

Ulla Liukkosen, Helena Lylyharjun ja Kari Martialan teos Karjalainen keittiö – Uusia tuulia perinneruokiin (Karisto 2013) tarjoilee karjalaisen keittiön herkkuja moderniin keittiöön sovellettuina resepteinä. Upeat, vahvat kuvat ovat Kari Martialan, mutta mukana on myös arkistokuvia vaikkapa ruoanvalmistuksesta evakkotaipaleen ajalta taikka särän valmistuksesta Lemilän säräpirtissä. Reseptejä on yli sata ja voitte arvata, että liikun nyt herkillä keittokirjassa, sillä isoäitini sukua on elänyt Valkjärvellä, likellä Viipuria, ainakin 1500-luvulta asti. Mammani keittiössä olen monet piirakat rypyttänyt pienin sormin, siellä olen seurannut sivusta erilaisia ruokien hauduttamisia ja siellä syönyt maailman parasta juuri uunista otettua ruisleipää, jonka herkullisuuden osasalaisuus lienee ollut ikivanha taikinajuuri. Lapsuuteni kotikeittiö oli kuitenkin läntisen ja itäisen vahvaa sekoitusta, joten ensi viikonloppunakin tarjolla lienee niin merisiikaa graavina kuin perunapiirakoita, joiden maine kiertää kuin taru. Äidilläni on rivitaloasunnossaan naapurina sisaruspari, joiden perunapiirakoita käy nauttimassa ainakin eräs entinen ministeri ja…me. Legenda kertoo, mitä tapahtui äitini ja mieheni ollessa kauppareissulla ja piirakat tuotiin uunikuumina kun minä, niille eniten perso, sain vastaanottaa huumaavasti tuoksuvan tarjottimen täynnä noita ihanuuksia: Nykyään äitini pitää varansa eikä jätä minua enää yksin ainakaan perunapiirakoiden kanssa!

Kirja rakentuu Top Chef-ohjelmastakin tutun keittiömestarin Ulla Liukkosen muhevista tarinoista ja ruokaohjeista. Näin Ulla:

Meillä Karjalassa luonto on lähellä, ja olemme oppineet hankkimaan sieltä ruokamme. Kotipihalla oli kasvimaa, ja äiti kasvatti siellä lanttua ja porkkanaa. Järvistä pyydettiin kalaa, metsistä marjoja ja sieniä, viljaa pellolta. Siksi olenkin henkeen ja vereen lähiruoan kannattaja.

Kun uuni lämmitetään, ensiksi siellä paistetaan karjalanpiirakat, perunapiirakat tai lepuskat. Sen jälkeen uuniin laitetaan leipomukset ja viimeiseksi lihat. Liha saa muhia uunissa 4-5 tuntia, jotta siitä tulee todella hyvää.

Yhdyn sataa lähiruokaan ja haudutukseen. Lähiruoka on sekä laatua, herkkua että järkeä. Haudutus taas on intohimoa!  Valmistaessani vaikka karjalanpaistia, josta olen tehnyt hieman oman versioni, taikka tehdessäni gulassia, mikään alle kolmen tai neljän tunnin kypsennys ei tule kyseeseenkään. Oletteko koskaan tunteneet sitä miltei maagista kodin tunnelmaa, lapsuuden viikonloppujen kuisketta, joka syntyy uunissa muhivasta lihapadasta.

Tämä kirja on ihana. Tekisi mieli tarjoilla teille täältä monenmoista, mutta listaan vaikka muutamia, että pääsette makuun ja sitten valmistamme myös jotakin. Kirjasta löytyvät Piirakat ja kukot, Leivät ja leipomukset, Puurot, Liharuoat, Kalaruoat, Kasvisruoat, Perustaikinat, Kastikkeet, Lisukkeet, Täytteet ja kuorrutukset, Hillot ja hyytelöt, Jälkiruoat ja Juomat. Lisäksi on karjalaista ruokasanastoa, josta osa minullekin tuntematonta. En tiennyt että jamakkapiirakka on rahkapiirakka, serpa on liemi ja turahuttaa on kiehauttamista. 

Koska olen pääsääntöisesti kalaihminen, tekisi niin mieli tarjota teille tätä muikkukeittoa. Katsokaa miten kaunis kuva.

Toisaalta tunnen tuulessa slaavilaisuutta, joten valmistamme seljankaa:

100 g porkkanaa
500 g sipulia
200 g perunaa
50 g purjoa
1 rkl tomaattipyreetä
pippuria
suolaa
1 rkl rypsiöljyä
1 l vettä
2 kalaliemikuutiota
200 g siikaa tai lohta hiillostettuna
1 pieni suolakurkku

Pilko juurekset, perunat ja sipulit pieniksi ohuiksi suikaleiksi tai kuutioiksi. Laita kattilan pohjalle öljy, tomaattipyree ja pilkotut kasvikset ja kuullota ne.

Lisää vesi, kalaliemi ja suolakurkkukuutiot.

Keitä kypsäksi ja mausta tarvittaessa suolalla ja pippurilla.

Hiillosta siika- tai lohipalat.

Laita lautaselle kuumaa keittoa, päälle hiillostetut kalanpalat ja silputtua tilliä.

Tarjoa tuoreen ruisleivän ja smetanan kera.

Ihanaa: Smetanaa!

Soitin muuten Kari Martialalle kirjan kuvista ja kun kaksi karjalaista tapaa vaikka puhelimessa niin se on kuin tutut kohtaisivat. Hänen juurensa ovat Viipurissa ja minun siinä likellä Valkjärvellä, joten paljon oli asiaa ja juttu olisi voinut jatkua vaikka kuinka ja kauan. Hauska sattuma, että Karin juuret toisen vanhemman puolelta ovat Turussa, joka taas on minun syntymäkaupunkini, sillä isä oli Säkylästä. Yhtä lähekkäisiä: Viipuri ja Valkjärvi, Turku ja Säkylä.

Kirjan upea kansi on muuten Krouvin riistapullat. Sitä en tarjoa nyt, vaan valmistamme ruis-puolukkapuuroa, jota pidin alaluokilla koulun parhaana ruokana ja maistuu vieläkin:

1 dl puolukoita
3 dl ruisjauhoa
1 l vettä
1 dl sokeria

Sekoita ruisjauhot ja puolukat veteen.

Keitä koko ajan sekoittaen, kunnes keitos saostuu.

Lisää sokeri ja anna hautua kannen alla noin tunnin.

Puurosta tulee herkullista leivinuunin jälkilämmössä, noin 120 asteessa.

Miten muistaisin, että edesmennyt anoppini, satakuntalainen, paljon kysytty pitokokki, Keittiön Valtiatar, valmisti myös tätä herkkua…

Siltä varalta, että joku haluaa vielä jotain jälkiruokaherkkua, valmistamme Karpalojäädykettä:

250 g karpaloita
2 dl tomusokeria
3 keltuaista
4 dl kuohukermaa

Soseuta karpalot esimerkiksi sauvasekoittimella ja puserra seos siivilän läpi.

Sekoita seokseen 1 dl tomusokeria.

Vatkaa keltuaiset ja 1 dl tomusokeria vaahdoksi.

Vatkaa vaahdot ja marjasose varovasti tasaiseksi seokseksi ja laita kelmutettuun vuokaan ja pakkaseen jäätymään.

Ota tarjolle noin puoli tuntia ennen tarjoilua ja koristele maun mukaan karpaloilla, marjakastikkeella tai kermavaahdolla.

Oih!

Kiitos Kari Martialan saan tarjoilla teille huomenna erään herkun kirjasta ja viedä sen Ruokareseptit Leena Lumissa!

Herkuille persona ja intuitiivisena ihmisenä ennustan tästä kirjasta klassikkoa. Mitä se olikaan, jota Aleksanteri III tarinan mukaan sai kuriiripostina Viipurista…


*****

maanantai 7. lokakuuta 2013

Tove Appelgren&Salla Savolainen: Vesta-Linnea kuunvalossa

Vesta-Linnea tahtoisi mennä pihalle. Hän tahtoo, eikä kuitenkaan tahdo.

”Sinähän lupasit tulla!” Wendla valittaa ja yrittää siepata peiton hänen päältään.

Mutta Vesta-Linneasta tuntuu melkein mahdottomalta nousta sängystä ja tehdä kaikkia niitä tavallisia asioita, joita aina pitäisi tehdä. Pukeutua. Syödä aamupalaa. Käydä pissalla. Se kaikki on hänestä niin tyyyylsää.

Aina sitä yhtä ja samaa.

Tove Appelgrenin tekstittämä ja Salla Savolaisen kuvittama Vesta-Linnea kuunvalossa (Vesta-Linnéa i månskenet, Tammi 2013, suomennos Tittamari Marttinen) on jo viides Vesta-Linnea sarjan kirja, mutta minä luin tätä nyt noviisina eli kyseessä ensimmäinen Vesta-Linneani ja vaikutuin: Näin tehdään lastenkirjaa, jossa käsitellään vaikeaa aihetta sortumatta asian täydelliseen poiskumittamiseen. Salla Savolaisen hienot kuvat joille omat valokuvani eivät tee oikeutta sekä tukevat tekstiä että antavat uskoa selviytymiseen. Kirjan johtoteema voisi olla sen viimeinen lause: ”Joskus elämä on synkkää ja mustaa, joskus taas häikäisevän valoisaa. Elämä on elämää.”

Tarinassa kulkee rinnakkain lapsen surullisuus tai lievä alakulo ja mukaan tulee Vesta-Linnean äidin ystävä Paula, joka yllättäen soittaa ja on niin onneton, että ei pysty edes hengittämään. Wendla saa lopulta houkuteltua Vesta-Linnean ylös ja rakentamaan majaa, mutta sielläkin Wendla kysyy:


”Miksi sinä olet välillä niin surullinen? Minusta on aina mukavaa nousta aamulla sängystä ja päästä leikkimään.”

Vesta-Linnea ei tiedä, miksi hänelle tapahtuu niin. Hän ei osaa selittää, miltä ne mustat, jähmeät ja synkät aamut tuntuvat. Silloin hänen sisällään vain tuntuu niin tyhjältä. Kaikki on tyhjää ja mustaa.

Illalla kun pikkulapset ovat jo nukkumassa Vesta-Linnean isoveli Paul-Axel kertoo:

”Ihminen voi olla masentunut. Silloin sitä on niin surullinen, että tulee sairaaksi, eikä voi muuttua iloiseksi ilman apua. Mutta jos sitten saa apua, ihminen voi tulla taas ihan tavalliseksi, omaksi itsekseen.”

Kirjan tumma ovat Vesta-Linnean unet kaivonoidasta sekä äidin parhaan ystävän, surullisen Paulan saapuminen. Paulan sydän on niin särkynyt, että hän menee heti nukkumaan vierashuoneeseen.

Lasten kesätouhut uimisineen jatkuvat, mutta äiti on kadonnut Paulan luokse ja lapset viettävät teehetkeä keskenään. He tietävät:

Ystävykset voivat istua kaksistaan samassa pienessä kopissa niin kauan kuin on tarpeen.

Ja sitten koittaa pimeä yö ja eräs tapaaminen yössä. Se ei ole kuitenkaan yhtään pelottavaa, vaan se maistuu juustoleivältä, jonka päällä on vadelmahilloa. Kaivonoitakin muuttuu ja Vesta-Linnea alkaa kuin Paulan sydämen särkymisen kautta tajuta omaa aamusurumielisyyttään. Hän huomaa, että on monia tapoja olla surullinen.

Tove Appelgren hallitsee kertomisen lapsille. Tämä kirja ei pelota, vaan on kuin siltä ylitse erilaisten alakulojen. Ja loppu on tietysti onnellinen, eikä Paulakaan enää makaa kopissa itkemässä. Salla Savolaisen kuvitukset ovat yksi yhteen Toven tekstin henkeen ja pääpaino on kuitenkin arjen valossa ja ilossa. Selviytymisessä!

Toven kirjoittamia ja Sallan kuvittamia Vesta-Linnea-kirjoja on käännetty jo kolmelletoista kielelle ja syystä! Tämä kirja jää omaan kirjastooni ja ehkä ostan vähitellen muutkin Vesta-Linnea-kirjat. Suosittelen

Sydän on särkynyt. Ihan pieniksi sydämenpalasiksi. Mikä voisi olla sen kauheampaa?

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Mari A.


*****

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Cecilia Samartin: La Peregrina

Nainen veti henkeä, nojautui tuolin toiselle laidalle ja ummisti silmänsä. Viime aikoina jo pelkkä ajatteleminen oli vienyt kaikki voimat, eikä hän paheksunut mitään muuta niin paljon kuin heikkoutta. Ruumiinsa näivettymistä hän ei pystyisi estämään, mutta ainakaan hän ei antaisi periksi mielen heikkoudelle, mikä oli monen vanhuksen ja varsinkin naisen kohtalo. Tuo inhottava tila ei ollut hänen mielestään edes sairaus, vaan silkkaa luovuttamista – sellaisten typerysten valinta, joilla ei ollut riittävästi rohkeutta kohdata elämän raadollisia realiteetteja silmästä silmään. Hän oli vannonut säilyttävänsä järkensä katkeraan loppuun saakka silläkin uhalla, että joutuisi todistamaan hidasta kuihtumistaan. Silläkin uhalla, että se tarkoitti…

Cecilia Samartinin teos La Peregrina (La Pergrina, Bazar 2013, suomennos Ulla Lempinen) on itsenäinen jatko-osa menestysromaani Señor Peregrinolle. Kirja olikin hyvin vetävä meksikolaisessa taikauskoisuuden, mystiikan, intohimon ja mustan huumorin koosteessaan, niin vetävä, että tämä Peregrino-trilogian kakkososa olisi saanut ilmestyä heti ensimmäisen osan jälkeen. Nyt minulla oli alussa jonkin verran vaikeuksia muistaa Jamiletista muuta kuin hänen kantamansa traaginen ja suuri syntymämerkki, jonka tähden hän oli tullut Meksikosta Los Angelesiin saadakseen merkin leikatuksi pois. Toki muistin Jamiletin ja señorin henkisen yhteyden sekä Jamiletin Carmen-tädin, joka kantoi läskejään lähes hyökkäävällä raivolla, mutta kaikki muu oli haipunut liian monien sen jälkeen luettujen kirjojen virtaan. Hyvin näppärästi Samartin kuitenkin kutoo tarinan tarinaan eli saamme seurata sekä Jamiletin ja Señor Pergrinon että erään kolmannen henkilön, kuin kohtalokkaan pahattaren , maagista taistelua oikeudesta totuuteen ja mahdista joko paljastaa tai salata se. Samalla rinnakkaiskertomuksena kulkee tarina Espanjassa asuvasta nuoresta Rosasta, joka on oman syntymämerkkinsä kautta äidilleen pelkkää saastaa ja jota äiti sumeilematta pilkkaa ja pahoinpitelee heikon isän puolustusyrityksistä huolimatta. Äiti väittää, että jopa sisarten naimakaupat kaatuvat perheen vaiettuun häpeään ja niinpä Rosa tekee oman ratkaisunsa erään järkyttävän torikohtauksen seurauksena:

Astuin takaisin varjoihin katse edelleen siskoissani. Olisin halunnut juosta heidän luokseen, halata heitä ja sanoa, miten pahoillani olin tapahtuneesta. Ymmärsin kuitenkin, että oli vain yksi keino suojella heitä ja itseäni. Niin käänsin selkäni kaikelle sille, mikä oli minulle tässä maailmassa tuttua ja rakasta, ja juoksin yön syliin.

Seuraa hyvin taidokkaasti juonivetoinen tarina, josta ei yllätyskäänteitä puutu. Lihaisa Carmen, joka oli ensin vanhalle Señor Pergrinolle suorastaan vastenmielinen, synnyttää hänessä yllättäen toivoa ja melkein iloa. Lopulta outo pari lentää tapaamaan Carmenin äitiä eli Jamiletin isoäitiä Guadalajaraan ja niinpä hillitön ja himokas Carmen päätyy juomaan samppanjaa kymmenen kilometrin korkeuteen. Mikään ei enää pysäytä Señor Peregrinoa hänen päätettyään korjata erään hirvittävän neljäkymmentä vuotta vanhan erehdyksensä.

Aikamatkustaessamme Rosan Espanjaan, vietämme paljon aikaa pyhiinvaellusmatkalla Santiago de Compostellan tiellä. Koemme intohimoa, syvää rakastumista, petturuutta ja katkeraa vihaa. Tässä siis Samartin on vahvimmillaan, sillä hän taitaa synnynnäisesti erittäin taitavan juonenkuljetuksen ja myös yllätyskäänteet. Psykoterapeutin koulutus ja ehkä myös kirjailijan latinalaiset juuret tuovat tekstiin intohimoa, mystiikkaa ja kaunista herkkyyttä. Tämä on siis ehdottomasti kirja romantikoille! Se mikä kirjassa minua hieman vaivasi oli juuri hieman ylimakea romanttisuus. Minusta Señor Peregrino oli tummempi ja ehdottomasti enemmän minua, mutta juonikuviota ylistän. Kirjan kansilehden takakansitekstissä on lause: ”Elämässä on hetkiä, jolloin tärkeää ei ole ymmärtää vaan uskoa itseensä ja siihen, minkä tietää sydämessään oikeaksi.” Kaunista, mutta apua!, tämä kuulostaa Paulo Coelholta. Cecilia, Cecilia, seuraa omaa tähteäsi♥ Ripaus Véronique Ovaldén Mitä tiedän Vera Candidasta tai Roberto Bolañon Jääkenttää on lisäksi aina sahramia tarinalle. Pidän latinalaisesta kirjallisuudesta, mutta enemmän maagisen realismin musteeseen kuin uskonnollismystisen höpsötyksen mukafilosofiseen virtaan kastetulla kynällä kirjoitettuna. Ihana Cecilia Samartin on nyt mielestäni tienhaarassa ja sen tähden luen häneltä vielä Peregrino-trilogian viimeisenkin osan!


*****


Muut Samartinilta lukemani kirjat ovat Nora & Alicia ja Kaunis sydän

*****

La Peregrinan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jenni/Kirjakirppu  ja Katri

lauantai 5. lokakuuta 2013

Suudelma otsallesi pyyhkii pois...


Suudelma otsallesi pyyhkii pois huolet.
Otsaasi suutelen.

Silmien suutelu poistaa unettomuuden.
Suutelen silmiäsi.

Suudelma huulille sammuttaa janon.
Huuliasi suutelen.

Suudelma otsalle pyyhkii pois muistot.
Otsaasi suutelen.

- Marina Tsvetajeva -
Valitut runot (Pulvis&Umbra 1997, suomennos Liisa Viitanen, Sergei Tšerašov ja Hannu Helin)

perjantai 4. lokakuuta 2013

Värikästä viikonloppua ja muutama asia

Sitä saa mitä tilaa! Minä olen niin kauan kuin muistan, siis ainakin heti saunaosastoremontistamme ja kettiörempastamme selvittyämme, toivonut alakerran vierasvessan, eteisen ja tuulikaapin remonttia. Nyt syön omaa 'soppaani' ja lattiahiomakone jyrryttää pitkin betonia. Kun tästä selvitään kiinnitetään lämmitysputket ja sitten tulee valu...Huoh. Se ihanin on vasta kun laatat ovat jo paikoillaan. Ja mitenkään en tajua, miten yksikään laatta ei ole turkoosi, vaan tällaista mosaiikkilisäyksillä. Joululahjoja ostaville sukulaisille tiedoksi, että turkoosit ja oranssit käsipyyhkeet ovat tervetulleita!

Tweety Blue, odotan edelleen osoitettasi sähköpostilleni! Voitit arvonnassani ihanan kirjan Hulivilin onnenhetket ja lähettäisin sen sinulle kovin mieluusti. Yleensä arvonnoissani on kolme päivää aikaa antaa yhteystiedot ja sitten nostetaan uusi arpa. Seuraavassakin on niin entiseen tyyliin. Nyt olen jättänyt sinulle viestiä blogiisi, mutta et ole vastannut. Odotan vielä keskiviikkoon 9.10. klo 12 asti, sitten nostan uuden arvan, sillä kaunis, iloinen kirja odottaa uutta kotia.

Jos kiinnostaa, niin lokakuun Iiris-lehdessä, no 8, on minusta pienen pieni juttu. Kohdassa, jossa kysyttiin suosikkiblogejani, listasin ainakin viisi metriä, mutta lopulta jäljelle sai jäädä vain neljä. Mukaan mahtui kolme kirjablogia ja yksi kuvablogi, mutta olisin niin halunnut kaikki 300 blogia, joita seuraan aina kun vain ehdin. Jutun kirjoittajalla Katja Sonnisella on hauska otsikko Himolukijasta himobloggaajaksi. Well...olen edelleenkin myös himolukija, himopuutarhuri, himokokkaaja, aika ajoin himosisustaja etc., mutta myönnän, että annoin blogille pikkusormen ja se vei koko käden. Kohtuus ja kärsivällisyys eivät ole oikein minun adjektiivejani, mutta vielä minä opin. Oikeastaan olen jo aika introvertti, vaikka kukaan ei uskoisikaan, mutta yritän saada muutkin ymmärtämään niin itseänsä kuin minua

Iiris -lehdessä on jälleen ruokaa, sisustusta, syviä henkilöhaastatteluja, matkajuttuja, kauneutta etc. Ja tietysti se blogijuttu, jossa on muitakin bloggaajia eri aihealueilta. Suosittelen!

Toivotan kaikille tasapuolisesti värikästä ruskaviikonloppua ja mukavia fiiliksiä!

Love
Leena Lumi

kuva Hulivilin onnenhetket (Hanne Manelius)

Mysteriet

PS. Tweety Bluelle lähtee huomenna Hulivilin onnenhetket eli arvonta-asiat kunnossa!

torstai 3. lokakuuta 2013

Fredrik Eriksson: Silliä ja silakkaa - Perinteiseen tapaan ja uusin vivahtein

…syön silliä jouluna, pääsiäisenä, vappuna sekä koko kesän ajan. Syksyllä syön silliä silloin tällöin – ehkä ihanan kävelyretken jälkeen – kunnes taas on joulu. Silli ja silakka sopivat evääksi, drinkin seuraksi, alkuruoaksi sekä lounaaksi ja päivälliseksi. Ehkäpä silliä ja silakkaa tarjotaan pian jopa Nobel-illallisella!

Fredrik Erikssonin ruokakirja Silliä ja silakkaa – Perinteiseen tapaan ja uusin vivahtein (Sill & strömming på klassiskt vis och med modern twist, Tammi 2013, suomennos Jenna Yli-Knuuttila) on minulle kuin sielumusiikkia, joka kuljettaa takaisin Luvian merituliseen kotipitäjään. Ymmärrän niin hyvin kirjan tekijää, sillä minulle etenkin silakka on ’se juttu’.  Jos joskus muutan takaisin länsirannikolle, se on silakan syytä! No, onhan rannikon kalatarjonta muutenkin aika huikeaa…

Silliä ja silakkaa on kauniskantinen kirja. Kivankokoinen keittiökäyttöön ja sisältää mielettömän monta ohjetta sillistä ja silakasta. Johdannon otsikko on Rakas silli ja siitä näyte jutun alussa. Kuvia on paljon paitsi itse ruoista, myös tunnelmakuvia, joista tulee jotenkin mieleen paitsi Luvia myös Reposaari. Kuvaajina ovat toimineet Magnus Skoglöf sekä Tina Axelsson. Kirjan reseptien takana oleva Fredrik Eriksson on Ruotsin ansioituneimpia kokkeja, joka on kirjoittanut useita ruokakirjoja ja esiintynyt paljon televisiossa. Hän on myös Ruotsin Vuoden kokki –kilpailun tuomariston puheenjohtaja. Hän pyörittää myös suosittua Långbro värdhus –ravintolaa, jossa tarjotaan joka päivä paistettuja silakoita perunamuussin kera. Mutta ennen kaikkea hän on mies, joka on hulluna silliin ja silakkaan:

S.O.S.  (SMÖR, OST  OCH  SILL)

1940-luvulla hienoissa ruotsalaisissa ravintoloissa oli aina tarjolla S.O.S. – eli voita, juustoa ja silliä. Nykyään ruokalistoilla näkee taas silliä eri muodoissa, lounaaksi vaikkapa lämmin silliruoka ja illalliseksi kylmä alkuruoka.

Kirjan alussa kerrotaan noutopöydän historiasta, sillin ja silakan erosta, säilytyksestä ja säilyvyydestä sekä tietenkin terveellisestä kalanrasvasta. Käydään läpi myös suolasilli ja sillisäilykkeet sekä tarjotaan ensimmäinen resepti, joka on Viiden minuutin silli!


Yläkuvassa Maustepippurisilli Åkerö-omenan kera. Tätä herkkua Fredrik valmistaa syksyisin, kun hänen lempiomenalajikkeensa Åkerö on kypsynyt.

Tässä puolestaan Haalea matjessilli ja peruna-omenasalaatti. Tästä Fredrik sanoo: Yksi ehdottomista suosikeistani!


Tämän herkullisen ruokakirjan tarjonta on tosi vaihteleva ja runsas, mutta mainitaan nyt vaikka Currysilli, Sherrysilli,  Långbron Jennyn mätitahnasilli, Sitruunakorianterisilli, Lasimestarin silli, Kermassa haudutettu paistettu suolasilli, Saviruukkusilli, Matjesmunakas,  Muikunmätisilakka de luxe, Silakka À la Toscana, Vodka-limettigraavattu silakka, Hannan kesälaatikko anjoviksen kera, Yrtti-valkosipuligraavattu silakka, Valkosipulipaahdetut silakat, Välimeren silakat…ja sitten ovat vielä erikseen lisukkeet erilaisista leivistä juustoihin ja snapseihin.

Me valmistamme kuitenkin nyt hyvin terveellisen Tomaattisilakat:

Fredrik: Tämä vastustamaton ja kauniin punainen silakkaruoka maistuu hyvältä kuumana ja kylmänä. 
Lisää mieluusti joukkoon hieman rapulientä.

4 annosta

600 g perattuja silakoita ilman selkäruotoa
0,5 rkl voita vuokaan
1 rkl suolaa
6-8 tillin kukintoa tai 1 rkl tillin siemeniä
2 dl tomaattimehua
1 rkl tomaattipyreetä

Säädä uuni 200 asteeseen.

Kääri silakat rulliksi lihapuoli ulospäin. Laita ne voideltuun ja suolattuun uunivuokaan (käytä puolet suolasta.) Ripottele päälle loppu suola, tillin kukinnot tai siemenet ja kaada päälle tomaattimehu, johon on sekoitettu tomaattipyree.

Paista uunin keskitasolla noin 20 minuuttia.

Tarjoile tomaattisilakat kuumina tai kylminä.

Tämä on muuten vähän samanlaista kuin tein ennen rannikolla asuessani useinkin, mutta on tässä jotain fiinimpää….

Vaan tässäpä tuleekin nyt sitten minun tuleva kokeiluni eli Mustapippuripaahdetut silakat punajuurten kera:

Fredrik: Smetana on paksua hapatettua kermaa, jossa on 40 prosenttia rasvaa ja jota käytetään paljon Venäjällä ja myös Suomessa. Leena: Toki, toki, kun se vaan on niin hyvää!

4 annosta

400 g kokonaisia perattuja silakoita, joiden päät on poistettu
2 punajuurta
2 isohkoa tai 8 pientä punasipulia
2 rkl oliiviöljyä
suolaa
vastajauhettua mustapippuria
1 nippu persiljaa
1 rkl juoksevaa hunajaa
1 dl smetanaa tai kermaviiliä

Säädä uuni 225 asteeseen.

Kuori punajuuret ja punasipulit ja leikkaa ne lohkoiksi.

Pyörittele ne öljyssä ja laita ne pellille. Paahda uunissa noin 25 minuuttia.

Lisää pellille silakat. Mausta suolalla ja pippurilla ja paahda vielä noin 5 minuuttia.

Silppua persilja ja ripottele se pellille. Valuta lopuksi päälle hieman juoksevaa hunajaa.

Tarjoile suoraan pelliltä smetanan tai kermaviilin kera.

Tässä silakkaohjeessa on se kiva juttu, että ei tule sitä silakan paistamisen käryä!

Silliä ja silakkaa – Perinteiseen tapaan ja uusin vivahtein: Suosittelen

*****

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Pilvikirsikoiden kukinnasta grillikatoksen kautta köynnöshortentensioihin ja ruskaan

Tässä tulee nyt hieman sekava kooste alkaen Omenapuiden kukintakin on jo ohi -jutusta, kiertäen Blogiystävyyden tähtihetkiin ja päätyen jonnekin ruskaan ja köynnöshortensioihin. Tämä juttu palvelee nyt Leena Lumi's Flower Power -koostettani, sillä vien sinne muutamia kasveja seuraten uusia kuvia vuosittan ja näistäkin lähtee osa köynnöshortensioihin, joita muuten meillä on kymmenen! Osa palvelee pilvikirsikoiden kasvun seurantaa ja sen viehätystä eri vuoden aikoina. Ja tänä keväänähän me matkamme jälkeen terassikatteen sijasta päädyimme ostamaan Sungrade-grillikatoksen, josta sitten tuli ruokakatos.

Katos on juuri kiinnitetty parvekkeellemme ja sitä liki kasvaa tämä huomattavan nopeakasvuinen pilvikirsikka, joka kukkii upeana valkoisten kukkien vaahtomerenä toukokuulla.

Tässä toisesta suunnasta, että voitte sitten verrata mitä kesä ja etenkin syksy tuovat muutosta kuvaan. Oikeassa reunassa vielä nupulla oleva valkokukkainen Isabella 'Holger' syreeni.

Tässä sivuhyppäyksenä samainen pilvikirsikka parvekkeeltamme kuvattuna kaksi vuotta sitten. Nyt on jo pitänyt karsia alaoksia, vaikka emme olisi niin halunneetkaan...että se siitä hillittykasvuisuudesta sitten;)
Ja palaamme tämän vuoden toukokuuhun, kun pilvikirsikat kukkivat, mutta ruokakatoksemme vielä kuin haki paikkaansa.
Omenapuiden kukinta-aikaan, siis puut päädyssä, aloittelimme tottumista uuteen pöytään ja katokseen. Vielä toukokuun viileää tai kesäkuun alkua ruokajuomasta päätellen.
Siis kun vertaa ensimmäiseen kuvaan, joka on nyt, tällainen oli sama kuvakulma omenapuiden kukkiessa.
Tässä talon puoleinen kannatinpylväs alkaa jo verhoutua villiviiniin.

Ja tässä ulommainen kannatinpylväs jo ruskaisen villiviinin somistamana. Tämä on muuten se paikka, josta näkyy vieläkin Päijänne pilvikirsikastamme huolimatta.
Yläkuvassa sitä mitä niin olemme odottaneet: Yksi monista parvekketta ympäröivistä köynnöshortensioista nousee kohti parvekkeen ruokailunurkkausta.
Tässä pilvikirsikka jää vasemmalle, villiviini kiertyy kulmasta sekä pohjoisseinälle että somistaa myös ruokailukatosta, mutta kiitollinen köynnöshortensia keskellä täyttää seinällä sitä alaosan tyhjää tilaa, jonka villiviinit usein jättävät kiitos nykyaikaisten routaeristeiden. Toinen on sama hortensia, joka edellisessä kuvassa.
Puutarhan puoleinen köynnöshortensia on jo niin leveä, että pergolan seinä alkaa olla kohta valmis. Etupihan puolelta se käytännössä jo on sitä. Kuvassa näkyvät ohjailunarut, joilla olemme kevyesti ohjanneet kasvia pergolan uusiin ritilöihin.
Siis kolme teräksistä kannatintolppaa parvekkeen ulkoreunalta on ympäröity puurivoilla, joihin köynnöshortensia kiinnittyy mieluusti. Tässä yrittävät näkyä kaikki kolme. Parhaiten on nyt esillä keskimmäinen ja sen jälkeen kuvassa kalliolle nousevien rappujen vieressä menee kolmas jo pitkin parveketta ja siitä aina tähän minun toimisto/kirjastoni ikkunaan asti.
Suvesta on nautittu ulkoruoikinassa aina ensimmäisistä mansikoista, jotka tuo Bessu vuosi vuoden jälkeen näihin aikoihin asti.
Tässä zarzuelaa helteen kiroja uhmaten: On vaikea saada helteellä tuoreita sinisimpukoita.

Koko suvi on syöty ulkona, vaikka on ollut muutakin kuin grilliruokaa. Keittiöstämme on lyhyt matka kantaa ruoat ja astiat terassille ja siellä ollaan viihdytty tänä suvena monasti ystävien kera. Vain kerran on rankkasade ajanut olohuoneeseen syömään, mutta silloinkin jätimme oven terassille auki ja olimme kuin ulkona. No taas minä tätä ruokaa...kun piti näistä pilvikirsikoista:
Siis tässä keskipihan pilvikirsikkamme keväällä 2012. Etupihan pilvikirsikka saattaa jäädä esittelemättä, jos ei se pian ala tulla ruskaan ja siellähän on ollut myös kahden kuusen kaato, joten murros menossa.
Ja tässä samasta kohtaa kuva saman vuoden syksyltä. Oikealla jo aiemmin runsaasti esitelty leveä, upea köynnöshortensiamme, joka nousee jo vähän parvekkeen reunan yli! Koska pidän mielettömästi myös kartiovalkokuusista, kiinnittäkää huomiota, miten ylemmässä kuvassa 'sokeritoppa' on vähän talven jäljiltä pörhöinen, mutta syksyllä jo oikein timmissä kunnossa.
Tässä sama nyt. Kartiovalkokuusi on kasvanut, samoin pilvikirsikka. Älkää uskoko, että se on hillittykasvuinen pieni puu. Alapihalla ei ole väliä, siellä se saisi kasvaa vaikka kuinka isoksi, mutta sielläpä tämä levoton kaunotar onkin mitä siroin, vaan tässä keskipihalla ja mikä pahinta, etupihalla, kuin jotain jättiläispuita. Tätä on jo karsittu siis kahdesti ja tietenkin siitä vähän muoto/tiheys kärsii. No, nyt tämän puun alle sopii vaikka pari korituolia...
Mitähän se nyt olikaan, mitä rakastan eniten? No tietty syksyä, koiria ja kirjoja, runoja, tähtiä ja merta, rakastan myös Lumimiestä, joka nytkin vielä nyhertää rempan kimpussa, kun minä kirjoitan kauniista turhuudesta, mutta Waltarikin myönsi/tiesi, että kahta me tarvitsemme: Suvaitsevaisuutta ja kaunista turhuutta. Eikä puutarhailu ole turhuutta, vaan...no se onkin sitten se toinen juttu, mitä se on, kun on minut niin koukuttanut, että kohta jo kolmekymmentä vuotta olen tätä harrastanut. Vaan aina olen sanonut, että minulla ei ikinä voisi olla puutarhaa ilman syyshortensiaa Siis rrrrrakastan hortensioita!

Puutarhaterveisin
Leena Lumi

PS. Tässä ruokakatoksemme syksyllä
Syyspesämme ♥
Vielä lokakuun iltoinakin grillailemme ja nautimme illoista ulkona.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Lisa Genova: Puolinainen

Jokin pieni osa minusta tiesi varmaan etten voisi pitkään elää niin kuin elin. Silloin tällöin se kuiski: ”Sarah kiltti, hidasta vähän. Et sinä tarvitse tätä kaikkea. Et sinä voi näin jatkaa.” Mutta muu minä, joka oli vahva ja fiksu ja halusi aina vain suorittaa, suorittaa ja suorittaa, ei ottanut kuuleviin korviinsa. Jos tällaiset ajatukset toisinaan onnistuivat tunkemaan tietoisuuteeni, minä vaiensin ne, toruin niitä ja komensin ne omaan huoneeseensa. Hiljaa, pikku ääni, etkö sinä näe että minulla on miljoona asiaa hoidettavana?

Lisa Genovan teos Puolinainen (Left Neglected, WSOY 2013, suomennos Leena Tamminen) on kertomus Sarahista, mutta yhtä hyvin se voisi olla kertomus sinusta tai minusta. Kenestä vain, joka on pudonnut kaikkivoipaisuuden kuiluun ja elää sekuntiaikataulutettua elämää uran ja perheen puristuksissa. Liian moni meistä on pakkoneuroottinen A-tyypin perfektionisti, jolle vuorokauden tunnit eivät riitä, eivät ainakaan lepäämiseen ja palautumiseen. Tämä kirja on tärkeä ja siksi luin tämän. Luin tämän myös siksi, että pidin valtavasti Lisa Genovan kirjasta Edelleen Alice sekä siksi, että Genova kirjoittaa asiansa hallitsevasti: Hän on neurotieteiden tohtori ja on tutkinut masennuksen, Parkinsonin taudin, huumeriippuvuuden ja aivohalvauksen jälkeisen muistinmenetyksen syitä. Nyt hän kirjoittaa täydellisestä Sarahista, jolla on täydellinen ura, täydellinen perhe ja täydellinen jaksaminen, mutta joka ei edes muutamista varoitusmerkeistä herää huomaamaan omaa ja perheensä tilaa. Häntä estää oma kunnianhimo, halua asua kalliilla asuinalueella ja halu pitää Vermontin lomakoti, häntä estää iso velka, häntä saattaa estää pysähtymästä myös muisto siitä mitä tapahtui lapsuudessa ja millainen omasta äidistä sitten tuli.

Täydellisen perheen kolme ihanaa lasta, kuin Tenavien henkilöt Jaska, Tellu ja Eppu, eli Charlie, Lucy ja Linus ovat osa perheen toimivaa systeemiä ja siinä ei aikaa pudota kyydistä. Pieni hätkähdys koittaa, kun Charlien opettaja pyytää Sarahia ja Bobia neuvottelemaan Charlien kouluongelmista, mutta asiaan löytyy diagnoosi ja lääke. Homma siis hoidettu! Bob ja Sarah tekevät kahdeksantoistatuntisia työpäiviä, eivät pidä edes viikkoa vuosilomaa yhdessä ja kumpikin ottaa vain osan lomastaan ja ripottelee päivän sinne, toisen tänne. Joskus iltaisin, kun lapset on saatu nukkumaan, ja vanhemmat vielä jatkavat töitään likelle puoltayötä, Sarah muistelee:

Muistan, kun vielä naimme aikaisin illalla, ennen kuin väsyimme, toisinaan, jopa ennen kuin lähdimme ulos (silloin kun vielä kävimme ulkona). Nyt, kun onnistuimme mahduttamaan sen aikatauluumme, se tapahtuu aina juuri ennen nukkumaanmenoa, aina sängyssä, nukkumaanmenoa edeltävänä askareena kuten hampaiden harjaus tai lankaaminen, joskaan ei ikinä yhtä säännöllisesti.

Minua kaduttavat ne illat, joina olen niin väsynyt että nukahdan ennen kuin ehdin sanoa että rakastan häntä. Ja olen järjenvastaisesti kiukkuinen hänelle niinä iltoina, joina hän nukahtaa ennen kuin ehtii sanoa sen minulle. Jos ei meillä ole intoa syödä aikuisten ateriaa eikä aikaa sähköposteilta ja töiden etsinnältä käpertyä sohvalle elokuvaa katsomaan ja olemme liian uupuneita harkitsemaan kolmen minuutin seksiä, niin voimme ainakin tunnustaa toiselle rakkautemme ennen kuin sammumme.

Lukiessani Sarahin elämästä tunnistin sen minän, joka raapotti pientä vauvaa päivähoitoon ennen aamuseitsemää, ei ehtinyt syödä lounasta, jäi töihin vielä kun muut lähtivät ja tuli kotiin ruokakaupan kautta sekä kantoi tekemättömiä töitä viikonlopuksi kotiin. Miksi ihmeessä, sillä eiväthän työt maailmasta lopu ja ellei opi sanomaan ’ei’, saa tehdä enemmän ja enemmän, kunnes katkeat tai kunnes kohtalo puuttuu peliin. Niin tapahtui minulle, ehkä myös sinulle, ja myös kirjamme päähenkilölle Sarahille, joka kiireisenä aamuna ajaessaan töihin alkaa samalla etsiä puhelimestaan tärkeää numeroa, eikä vain löydä sitä ja sitten:

Vilkaisen tielle ja sydämeni pysähtyy. Punaisia jarruvaloja loistaa joka puolella märän ja huuruisen tuulilasin läpi sumeina ja liikkumatta, kuin vesivärimaalauksena. Kaikki on pysähdyksissä valtatiellä. Kaikki muu paitsi minä. Minä ajan sataakymmentä kilometriä tunnissa…

Onnettomuudessa Sarah saa aivovamman, joka vie häneltä tietoisuuden kaikesta, mitä kehon ja näkökentän vasemmalla puolella tapahtuu. Nainen, joka ennen piti kahta palaveria yhtä aikaa, muuttuu naiseksi, joka ei pysty itse harjaamaan hampaitaan, ei käymään yksin vessassa tai pukemaan päälleen. Yhtäkkiä kiire ja kahdeksankymmenen tunnin työviikot ovat Sarahilta ohi, mutta sen seurauksena Bob painaa entistä pidempää työpäivää, tuskin enää nukkuu ja avuksi tulee Sarahin äiti, viimeinen, jonka tytär voisi ikinä kuvitella hoitamassa häntä ja hänen lapsiaan. Mutta hätä ei lue lakia, sillä heillä ei ole enää varaa lastenhoitajaan.

Puolinainen kantaa uskomatonta tarinaa, joka, myönnän sen, sai minut kyynelehtimään. Totta totisesti, tämä tarina tuntuu ja tunkeutuu syvälle. Alkaa Sarahin taistelu kohti täydellistä kuntoutumista. Tietenkin täydellistä, mutta kaikki ei mene kuin unissa ja Sarah taipuu, mutta ei taitu. Tähän tarinaan kudotaan mukaan Sarahin ja Bobin parisuhde täydellisestä uupumuksesta kätkössä olleen intohimon löytämiseen. Jossain mukana ovat kaiken aikaa lapset sekä Sarahin mitä raskain kauna äitiään kohtaan. Hän näkee miten äiti huolehtii lapsista ja heistä kaikista kuin ei olisi ikinä muuta tehnytkään. Mitä enemmän äiti toimii ja pärjää, sen enempi Sarah katkeroituu ajatellessaan omaa lapsuuttaan ja äidin suljettua makuuhuoneen ovea:

Missä tämä nainen oli minun lapsuudessani? Missä olivat minun sääntöni ja lämpimät ateriat ja silitetyt vaatteet? Mahtaako hän tietää, miten monta tuntia Brady Bunchia minulle kertyi, miten monta meetvursti- ja majoneesivoileipäateriaa söin yksin television ääressä ja ruokarukousta lukematta, kun hän oli sulkeutuneena makuuhuoneeseensa ja isä teki yövuoroa asemalla. Miksi minä en riittänyt hänelle?

Sarahin äitisuhteesta tulee yksi kirjan vahvoista teemoista. Kuntoutuksensa kanssa taisteleva Sarah saa kokea, että kaikki ei ole aina miltä se näyttää ja jokainen meistä voi kantaa mukanaan reppua, joka on liian raskas kokemuksista, elämän särkyneistä kohtauksista.

Miten kaikki lopulta menee, miten Sarah selviää vai selviääkö vasemmanpuoleisen neglectinsä kanssa, miten perhe pärjää kilpailuyhteiskunnassa kun toisen palkka jää tulematta. miten äiti ja Sarah käsittelevät Sarahin kadoksissa olevaa lapsuutta, sen toivon mahdollisimman monen lukevan ihan itse. Tämä kirja voi olla uusi mahdollisuus juuri sinulle. Nyt.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukenet ainakin Ulla, Annika K. ja Sanna/Luettua


*****