tiistai 10. marraskuuta 2015

Tua Harno: Oranssi maa

Kylmyys, marraskuun loppu, hän ei pysty tähän, jostain hänen sisältään etualalle työntyi kuva penkkariajeluista, oli ollut samanlainen hyinen ilma, mutta hän oli ollut niin onnellinen, että ei palellut. Janne otti hänen lapasestaan kiinni ja Sanna leikki, että ihmiset hurraavat heille. Karkkisateessa hän ja hänen poikaystävänsä, lakkiaisten jälkeen he muuttaisivat yhteiseen kotiin.

Siihen, johon Sanna ei enää koskaan voisi palata. Siellä, vanhan rakennuksen vedossa, hennossa ilmavirrassa hänen kasvattamansa orkideat.

Tua Harnon toinen kirja Oranssi maa (Otava 2015) on monivivahteinen kasvukertomus nuoresta Sannasta, joka yllättäen löytää itsensä oudosta tilanteesta: Poikaystävä on jättänyt, Sanna on raskaana, gradu on kesken, isä Veijo asuu Sarinsa kanssa ja äidillä kaikki on yhtä huonosti kuin tuntuu aina olleenkin. Jokin Sannan sisällä ei vain toimi, siitä tuntuu viestivän sekä expoikaystävä Janne kuin myös Sannan isä Veijo ja pahimpana päivänä Sanna miettii jopa itsemurhaa.  Sanna hapuilee ratkaisua kovasti, mutta ei saa elämänsä kuviota ehjäksi. Mikän ei valmistu, ote on väsyneen turta ja hervoton. Kukaan ei auta poimimaan sirpaleita, eikä asiaa auta ollenkaan se, että Sanna joutuu asumaan nyt äitinsä kanssa:

Äidin luona televisio oli kovalla, äiti kommentoi sitä ja lukemaansa ilmaisjakelulehteä, ja söi samalla perunasalaattia suoraan rasiasta. Majoneesikastikkeen roippeet poskella hän tarjosi haarukallisia Sannalle, joka pudisti päätään. Äiti ei ollut kertonut poikki menneistä hampaista, niitä oli paha katsoa. Maissinjyvän väriset hampaat, kielen reuna oli röpelöinen ja sen päällä aivan kuin homeen valkoista nukkaa.

Yllättäen isä tekee ehdotuksen, jossa Sanna voisi lähteä Australiaan kaivosyhtiölle tekemään henkilötutkimusta. Veijolta Sannan mielestä kuin ehdotus, jolla tämä saa täydelliseltä näyttävästä elämästään siivottua epätäydellisen tyttärensä pois silmistä, mutta toisaalta ihan uusi ovi, josta Sanna ei voi olla kulkematta. Kaivoksilla Sanna kohtaa paitsi hurjasti tienaavien mainarien röyhkeät katseet, myös suomalaisen Martin, johon rakastuu päätä pahkaa. Levoton Martti ei helposti paikallaan pysy, mutta rankalla kaivostyömaallakin näkyvät tähdet ja jokin kohtaamisessa on kuin tähtiin kirjoitettu, vaikka ’Sanna on rasittava ja raskaana’, kuten Martti lohkaisee. Tähdistä Sanna ei paljoakaan tiedä, mutta Martti opettaa kädestä pitäen Etelän ristin, jolla onkin tarinan jatkossa merkittävät seuraukset.

Sanna on tavannut kiinnostavan naisen, joka ensi hetkestä haluaa selvästi olla hänen elämänsä guru, jopa painostavuuteen asti. Ralda on erämaan hiekkaa, jäntevyyttä ja kestävyyttä. Hän houkuttelee Sannan lähtemään kanssaan pitkälle vaellukselle erämaahan. Tarkoitus on karkoittaa masennus sekä saavuttaa eheytyminen, jonka jälkeen Sanna uskoo palaavansa Martin luo kuin uutena ihmisenä. Sanna uskoo Raldaa Martin epäilyistä huolimatta ja lähtee erämaahan naisen kanssa, josta väreilee sähköä, lämpöä ja pelottavaa vahvuutta...Naisen kanssa, joka tuoksuu kanelilta ja uhalta.

Oranssi maa on hyvin eri kuin Harnon esikoisteos Ne jotka jäävät. Ilahduttavaa on huomata, että kirjailija ei jämähdä loistavan esikoisensa raameihin, vaan etsii aivan uusia kulisseja. Vertasin Tuaa esikoisensa jälkeen jopa Linn Ullmaniin, josta kovasti pidän. Varmaan mehiläiskuningatar Siri sai aikaan tuon sillan. Toisaalta Harno on myös vahva miesten kuvaaja. Poju esikoisessa ja nyt Martti, Janne,Veijo ja Ville. Vaikka Martti on Oranssissa maassa niin keskiössä, minua kiinnosti kovasti Sannan miltei tunnekylmä isä Veijo sekä niin ihanasti tavallinen, mukava veli Ville. Ville on kirjan lämpöpatteri! Siinä missä Jonnekin  pois oli minulle 2013 vuoden paras kotimainen kunnes Riikka Pelo julkaisi huikean Jokapäiväinen elämämme, Oranssi maa ei yllä ihan samaan. Ei yhtä pahaa sanaa kirjailijan lahjakkuudesta, johon uskon kuin kiveen ja mereen, vaan tarina ei vain vienyt minua kuten teki Ne jotka jäävät:Jäin paitsi sitä flow-tilaa, jonka esikoinen tarjosi. Sannan lapsellisuus ärsytti ja Ralda vieläkin enemmän, koska hän oli lukijalle niin läpinäkyvä, vaan ei Sannalle. Tarinan hengitys oranssin hiekan kautta eli se maagisuus, jota Harno lienee hakenut nousi pintaan  ajoittain, mutta rohisten. Konaisuudesta en siis anna napakymppiä, mutta pidin siitä, miten Harno kuvasi muuta: Sannan äitiä, isää ja veljeä. Täydellistä perhekuvausta epätäydellisestä perheestä, jota olisinkin nauttinut mieluummin Raldan sijasta. Sinänsä aluksi innostuin juuri siitä, että kirjan tarina osin tapahtui Australiassa, mutta lopulta löysin Harnon vahvuuden niissä arkisissa kuvauksissa, jotka olivat ennen lähtöä ja taas palatessa eli Sanna ja Janne, Sanna ja Martti, Sanna ja äitinsä, sitten Ville, Erika ja Robby.

Leo Tolstoin sanoin: ”Kaikki onnelliset perhet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Tua Harno on peto kuvaamaan perheitä ja niiden sisäisiä jännitteitä ja varmaan häneltä syntyisi dramaattinen avioliittoromaanikin. Edelleen siis Linn Ullmanin viittaa Tuan harteille sovitan... Hän osaa myös uida miehen pään sisään todenmakuisesti. Kuvaus Sannastakin äitinsä kanssa asumassa on koskettavampi, kuin Sanna aavikolla tähtisateessa, vaikka jälkimmäistä visualistina voinkin ihailla. Majoneesia huulilla, haiseva hengitys, kalliit kulutusluotot, äidin täydellinen trendittömyys...se arjen nuhjuisuus ja turtumus, kuin tarttuva ihottuma, jota ei voi edes raapia.

Hän tajusi, että osasi lukea vain kylmyyttä, aavikon polttavuus oli hänelle vierasta. Hän ei ollut tiennyt, että synnyinmaan ilmasto oli kirjoittautunut häneen...

Oli vain yksi paikka jonne hän halusi.

Hänen kulkunsa olisi kaipauksen muotoinen.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Katja/Lumiomena  Annika/Rakkaudesta kirjoihin Maisku/Täysien sivujen nautinto  Mai/Kirjasähkökäyrä  Jonna/Kirjakaapin kummitus  Arja/Kulttuuri kukoistaa

14 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen postaus. Australia on kiehtonut minua jo pitkään maana, En silti tiedä, josko tämä olisi minun kirjani. Tuo postauksen loppu toi minulle mieleen Juha Vainion ihanan laulun: Mun sydämeni tänne jää.... Se on se sielunmaisema, mikä on piirtynyt syvälle ihmiseen, se, mihin on juurtunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aino, mielenkiintoinen on mielenkiintoinen sana;) Kiitos. Tämä on minusta just niin ristiriitainen kuin minusta tuntuu, sillä en ole päässyt eroon Harnon esikoisen tunnelmista. Niinhän se tässä menikin, että kylmään maahan, Suomeen, oli Sannankin sydän jäänyt.

      Poista
  2. Tämä kolahti jotenkin minuun esikoista vahvemmin... Oliskohan tämä aavistuksen synkempi? Ihana postaus!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, muistankin niin ja tajuan, miksi tämä kolahti sinuun vahvemmin;) Tulen lukemaan, kun ehdin: Teen nyt töitä tässä vielä yökkäriessä, what a shame!

      Eihän Ne jotka jäävät ole mitenkään kepeyttä: Kuvittele kun joku häippsee, kuten teki Poju Tuan esikoisessa...Tunen tällaisen tapauksen ja siinä jäi monta surijaa. Sinä ehdit vielä syttä Sirin kaltaisille mehilläiskuningattarille;) Luithan toivottavasti Ullmanin Aarteemme kallis. Kiitos.

      <3

      Poista
  3. Vertauksesi Linn Ullmanniin herätti kiinnostuksen. Hän on niin suosikkejani! Pitänee siis laittaa vaikka pukin kirjeeseen tämä kirjailija :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joululainen, etenkin kirjassa Ne jotka jäävät...ja voihan Harno tehdä sen uudelleenkin. Linn on myös oma suosikkini.

      Poista
  4. Oranssi maa jäi kyllä minulle yhtä kaukaiseksi kuin tapahtumapaikkakin Australiassa. Lukiessa mielessä oli sukulaistyttö, joka on tällä hetkellä siellä töissä ja aikoo huhtikuussa lähteä kiertämään maata kahdeksi viikoksi parin tytön kanssa, joihin on tutustunut siellä. Voi voi...
    En kyllä lähtisi raskaana vaeltamaan mihinkään erämaahan, joten kirjan tarinana tapaus oli outo ja Raida oli tosi outo. Annikan mielestä tämä oli synkempi kirja, niin minunkin mielestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minulle ei kaikki tässä jäänyt kaukaiseksi. Onneksi. Mutta en pitänyt siitä erämaavaelluskesta sen ääri-ihmisen Raldan kanssa. Sannin hyväuskoisuus häiritsi ja hänhän oli sentään raskaana sekä myös...rakastunut!

      En osaa verrata synkkyyksiä, sillä Ne jotka jäävät tuli minua liian liki. Koin siinä niin monia tunteita, että joku synkkyys saattoi olla vain osa kaikesta. Mutta tämä uusin on pahaenteinen, mutta pidin perhekuvauksista.

      Poista
  5. "Oranssi maa on hyvin eri kuin Harnon esikoisteos Ne jotka jäävät." Juuri näin! Minäkin ajattelin, että Harno saa uudistua ja kirjoittaa hyvinkin erilaisia kirjallisuutta. Silti esikoinen oli nyt vahvempi. Tässä Oranssissa maassakin on paljon hyvää, mutta kokonaisuus on kuitenkin enemmän tavallisen hyvä kuin huikea.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, todellakin! Minustakin on hyvä, että hän ei jämähdä, vaan hakee uusia aiheita, mutta satavarmasti nyt tiedän, missä hän on vahva: Ihmissuhdekuvauksissa, perhesuhteissa ja eihän siitä olisi pitkäkään matka avioliittoromaaniin. Varmaan vahvan esikoisen varjo pelotti Harnoakin, mutta eiväthän kaikki kirjat voi olla tasalaatuisia. sellaista olen kohdannut vain hyvin harvoin julkaisevan Åsa Larssonin kohdalla. Juu, arvosanaksi jää hyvä.

      <3

      Poista
  6. Joku kehui tätä teosta kovasti ja olin siksi pistänyt tämän mieleeni. En ole kyllä lukenut Harnon esikoistakaan, joten ei ole vertailukohtaa. Vedän nyt sellaisen johtopäätöksen, että kannattaisi varmaan lukea tuo esikoinen. Sitten joskus, nyt olen tosi tiukkis tuulella, enkä helposti ota mitään uutta listoilleni. Olen jo melkein kirjastolakossakin, joten alan lähestyä äärimmäisiä yrityksiä lukea, mitä olen jo päättänyt lukea ja mitä on hyllyssä tarjolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, kiva kuulla. Sinua jonkin verran tuntien suosittelen nyt luemaan Ne jotka jäävät ensin...Haluaisin niin, että häikäistyt Harnosta! Minäkin olen tiukkistuulella, mutta niin vain noudin Rhysin vihdoinkin ja se on ihan mun kirja! Mutta en jaksa, en ehdi enää muuta kuin nämä huojuvat pinot täällä, Rhysi jälkeen. Sitten haluan pitää kunnon joululoman.

      Ymmrrän tunteesi. Aivan kuulen, miten muriset. Joku minut sai rauhtoittumaan, vaikka en ole ehtinyt muuta kuin blogia ja kirjoja, kirjoja ja blogia, mutta nyt on haaveissa pieni saarivaellus kummikoiiruuden kanssa ja samalla hän tulee yökylään eli koiraterapiaa.

      Poista
  7. Kovasti minä mietin tätä kirjaa syksyllä, mutta sitten tuli tuuli lukea Harnon esikoinen ensin. Muutama kirjaa kehuvan bloggauksen jälkeen innostuin uudelleen mutta toiset kirjat tulivat väliin. Tämän sinun juttusi luettuani päätän jättää Oranssin maan odottelemaan rauhassa. Ne jotka jäävät tulee ensin, joskus... :)

    Kiitokset antoisasta jutustasi, Leena <3

    Minulle tuli eilen kauhea stressikohtaus, kun katsoin luettavien ja blogattavien kirjojen pinoa. Oli pakko sanoa itselleen (taas kerran) että en voi tehdä enempää kuin pystyn. Kirjabloginoviisina yllätyin siitä, miten kovaa hommaa kirjablogin pitäminen todellakin on.

    Ihanaa viikonjatkoa, Leena :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, minusta parempi, että luet ensin just esikoisen, niin tajuat, mikä Harno on laatuaan. Se Ne jotka jäävät menee kuin vettä vain, mutta en halua tyrkyttää enempää, sillä mullakin nyt sellainen suma menossa ja muutakin tekisi vähän mieli tehdä. Olen tänään istunut lukemassa ja koneella 16 tuntia. Vain DA:n katsoin.

      Ole hyvä ja kiitos <3

      Sama täällä. Mää voisin ihan yhtä hyvin kuolla pois. En ole kaikkia edes tilannut, mutta onneksi kustantajat silti lähettävät minulle jotain kysymättäkin, muuten en olisi löytänyt Venhoa. See!, nyt tajuat, missä olen ollut kohta 7 vuotta! Tämä on kuin joku hirväe maraton ja mukaan on lähdetty ihan omasta himosta;)

      Kiitos samoin sinulle, Kaisa Reetta <3

      Poista