tiistai 28. heinäkuuta 2015

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Franz nautti lumesta. Hän nautti siitä, kuinka lumi pehmensi ääriviivat ja hautasi äänet. Luminen maailma oli vailla ulkopuolta. Se todisti olemassaolon pohjimmaisesta ykseydestä, josta erot vasta myöhemmin kohosivat esiin. Hän nautti siitä, että saattoi maata öisin valveilla vuoteessaan ja katsella kuinka alhaalla välkkyivät edestakaisin ajelevien aurausautojen valot. Hän nautti siitä, kuinka kinokset kasvoivat ja ihmiset pienenivät niiden rinnalla. Hän nautti siitä, kun säätiedotuksessa sanottiin kerta toisensa jälkeen, että lunta oli satanut enemmän kuin koskaan ennen. Hän nautti pehmeästä valosta, jota oli kaikkialla.

Edellisiltana silmäilin huojuvasta kirjapinosta ottamaani Pärttyli Rinteen esikoisteosta Viimeinen sana (Noxboox 2014) ja koska tiesin aiheen liittyvän koulusurmien tragediaan, uskoin vaihtavani dekkariin, sillä yleensä en lue kovin vahvan teoksen jälkeen toista vahvaa. Edellisen kirjan jälkimaun pitää painua ennen uutta muistijäljen tarjoavaa makua. Luin kuitenkin ensimmäisen sivun, sitten toisen ja niin se oli sitten menoa. Hyvä, että pystyin yhtään merkintää vihkooni laittamaan, mutta onneksi kuitenkin jotakin, kuten: ’Pärttyli – tunneälykäs, lahjakas, jopa pelottava, mutta tuntee biisin Yö kanssas sun...’, ’ei yhtään turhaa sanaa Viimeisessä sanassa’, ’tiheä timantti’, ’ei yhtään myötähäpeän virkettä’, ’olen tunturipöllö ellei Rinteestä tule Kuuluisa Kirjailija!'

Ensinnäkin Pärttyli Rinteen esikoisteos on hämmästyttävän koskettava, hämmästyttävän täydellinen ja mikä kieli! Minä joka jätän kirjan heti, jos siinä on puhekieltä ’mulle’, ’sulle’ ’sä’, ’ni?’, totesin juuri dialogit toimiviksi ja uskottaviksi. Miksi tämä tyyli ei nyt ärsyttänyt minua? Miksi vaikutuin kirjasta, joka on yhtä hyytävän täydellinen kuin tarinan päähenkilö Franz riittävästi Nietzscheä luettuaan kokee olevansa? Siksi, että Rinne edes yrittää ymmärtää Franzia. Hän uskaltaa nähdä ja näyttää muille, miten ahdistunut ja pelokas yli-ihminen Franz sisältään kuitenkin oli. Lukija alkaa väistämättä miettiä: Mitä olisi pitänyt tapahtua, että pahin ei olisi tapahtunut? Olisiko kaikki ollut toisin, jos filosofian opettaja olisikin antanut Franzin loistavasta esseestä kympin, keskinkertaisen kahdeksikon sijasta? Oliko Franzin keskinkertaistajaopettaja, Helena, primus motor, toiminnan käynnistäjä, vaikka juuri hän kysyi Franzilta toistuvasti, että ’onko kaikki hyvin?’ Voimmeko mitenkään syyttää vanhempia, yhteiskuntaa tai Franzin asehullua ystävää Kolehmaista vai peräti Virpiä, joka antoi olettaa antavansa ja antoikin, mutta sitten ei antanutkaan vaan antoi olettaa antavansa ja antoikin sitten Jerelle, Franzin kiusaajalle?

Ehdottomasti kauhistavinta on Franzin yksinäisyys, jonka hän täyttää kuvitelmallaan tulla filosofeista suurimmaksi. Tätä kuvitelmaa rikkovat suuresti hänen satunnaiset meuhkaamisensa, mutta sitäkin vahvemmin hänen suorastaan säälittävä kykynsä ilmaista itseään. Kun pitäisi kuulua puhetta, kun pitäisi näkyä surua, pettymystä tai kykyä sanoa vaikka ’sä teit nyt väärin mulle’, Franz istuu lattialle, painaa päänsä alas kuin kaltoin kohdeltu iso koira ja vaikenee. Hän on lukossa, kunnes palaa takaisin omaan yksinäisyyteensä, omaan kuvitelmaansa olla kerran kaikkein suurin kaikista filosofeista. Mitään hän ei niin vihaa kuin keskinkertaisuutta, jota hänen ympärillään tuntuu riittävän aina vanhemmista päin näköä sylkevään Jereen.

Kirjan kuningatar-Virpin seksuaaliset kissa-hiiri –leikit Franzin kanssa saavat ihon kananlihalle, mutta tuovat mieleen jo hautautuneita muistoja teinivuosilta, muistoja, joiden yli haluaa vetää paksun mustan viivan, sillä enhän minä voinut tehdä ’Franzille’ noin, enhän! No kyllä sitä vain tehtiin vaikka mitä, mutta onneksi joku sai pyytää anteeksi kolmenkymmenen vuoden päästä, kun...Franzin vanhemmat välittävät pojastaan, mutta voiko heitä odottaa tajuamaan, missä mennään niiden lyhyiden pöydässä tapaamisten perusteella, mitä oli, lukuunottamatta sitä kertaa, kun äiti ja Franz lähtivät ostamaan Franzille uutta takkia.

”Kevättakki”, vastasi Franz.

Äiti mittaili vuoroin takkia ja vuoroin Franzia. Sitten hän käänsi kainalosta hintalapun esiin.
”Seitsemänsataa euroa!”, hän huudahti.

Franz käänsi hintalapun ympäri.

”Miinus kakskyt prossaa”, hän sanoi painavasti.

Äiti näytti hiukan ahdistuneelta. Franz meni peilin eteen ja veti takin ylleen. Se istui täydellisesti. Kuin räjähtäen laajeneva tuhkapilvi. Hän heilutteli käsiään ja kääntyili peilin edessä äidin ilmeitä tarkkaillen. Tämä empi yhä. Franz käänsi takin kaulukset pystyyn, otti haara-asennon ja laittoi kädet lanteilleen. Äiti heltyi.

”Oisko tää  nyt sitten semmonen mistä sä tykkäät”, hän sanoi.

Franz katsoi peiliin ja antoi sieltä hymynsä äidille.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Omppu  Amma  Marjatta Mentula Yöpöydällä ja Krista

8 kommenttia:

  1. Ilahduttaa nyt kovasti, että sinäkin luit tämän. Rinteen teos on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Se on minusta dramaturgisesti erittäin vahva, esim juuri nuo Virpin ja Franzin jutut. Kylmää ja kuumaa, suorastaan tihkuvaa.

    Minulle tämä oli paljon suurempi kokemus kuin runsaasti esillä ollut Elina Hirvosen samaa aihepiiriä käsittelevä teos. Rinne uskaltaa pysyä yhdessä näkökulmassa, ei keikaroi mihinkään ja tulos on myrkyllisen hieno.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, olisinko voinut olla lukematta...en.Täysin samaa mieltä: Ihmettelen, että löysin vain sinut ja Kristan blogeista,jotka ovat tämän lukeneet. Näin tämän jo leffana. Kylmää ja kuumaa, hapanta ja makeaa...koin monia fiiliksiä tämän kanssa.

      Rinne USKALTAA. Toivottavasti hän pitää tämän linjansa, sillä kun Høeg alkoi 'keikaroida' Lumen tajun jälkeen, seuraavan kirjan luovutin heti pois. Tässähän on kaikki kohdillaan ja sitten vielä ne 'tuhmat leikit', elämän tositosi, suolaa ja sokeria, kyyneleitä ja suukkosia...ja sitten...Myrkyllisen hieno on niin upea ja tiivis arvio, että sen annan kahdelle esikoiselle: tälle ja aiemin ilmestyneelle Maija Muinosen Mustat paperit -teokselle.

      Poista
  2. Kiitos kivasta postauksesta, Leena-IhaNainen♥♥♥

    VastaaPoista
  3. Minäkin pidin tästä kovasti. Kuten sanoit, kieli oli tasokasta ja pidin siitä filosofisesta otteesta, joka kirjassa oli. Mutta sitä jäin miettimään, että mitä oli tapahtunut tätä ennen? Mikä sai Franzin menemään niin lukkoon? Onko syy koulukiusaamisessa, onko kodissa vai onko kyse persoonasta, käyttäytymishäiriöstä, diagnoosista, joka olisi pitänyt tehdä?
    Tiedostan, ettei oikeassa elämässä niitä vastauksia ole, mutta tämä teos jätti mielenpohjalle monta kysymystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amma, olen itsekin filosofiaan kallellani, joten luin oikein kiinnostuneena. Mietin itse, että jo varhain alkanut kiusaaminen ja ehkä...tiettyjen lahjojen puute, joita tietysti muut sitten korvaavat: Tuli ensimmäisenä mieleen Asperger, sillä tunnen henkilön, jolla nuo satunnaiset raivovaiheet, sitten täysin sosiaalisen älyn puute, mutta pärjää lukiossa kohtalaisesti etc. Oliko tässä jäänyt diagnoosi huomaamatta? Minusta oli. JA SANON NYT TÄTÄ LUKEVILLE, ETTÄ MINUSTA KOULUSURMAAJAT EIVÄT OLE ASPERGERIA SAIRASTAVIA, MUTTA MIKÄÄN MAHTI EI OSOITA, ETTEIKÖ HEITÄKIN VOISI NÄISSÄ OLLA! Siis halusin vastata sinulle ja kertoa tämän epäilykseni, mutta minua ei kivitetä tästä!

      Filosofian opettaja kuin aavisti jotain, hän yritti kysellä...Tämä jätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Myös satttuu, kaikkien puolesta, myös Franzin.

      Poista
  4. Voi , minä kiinnostuin nyt tästä, vaikka haluaisin jänismäisesti kääntää katseeni pois koulusurmia ja vastaaviia murhenäytelmiä käsittelevistä teoksista. Tosin omassa hyllyssänikin odottaa teos 'Kun aika loppuu', joka sekin liittyy näihin teemoihin.

    Pistän tämän nyt korvan taa ainakin. Ihanaa oli lukea soljuvaa tekstiäsi, kiitos! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, ja kuvittele: Ensin en aikonut tätä lukea juuri aiheen takia...Tämän haluaa kieltää, siitä ei halua lukea. Shriverin Poikani Kevinin annoin pois sen luettuani, sillä sitä ei vain kestä. Minusta tämä kirja kyllä sai isosti pohtimaan syitä, ei puolustamaan tekijää, mutta edes hetken miettimään, mistä tämä kaikki tulee?

      Ole hyvä vain. Rinne kirjoittaa todella hyvin: Olin yllättynyt, miten hän loi Franzin hahmon. Ole hyvä ja kiitos! <3

      Poista