tiistai 1. lokakuuta 2013

Lisa Genova: Puolinainen

Jokin pieni osa minusta tiesi varmaan etten voisi pitkään elää niin kuin elin. Silloin tällöin se kuiski: ”Sarah kiltti, hidasta vähän. Et sinä tarvitse tätä kaikkea. Et sinä voi näin jatkaa.” Mutta muu minä, joka oli vahva ja fiksu ja halusi aina vain suorittaa, suorittaa ja suorittaa, ei ottanut kuuleviin korviinsa. Jos tällaiset ajatukset toisinaan onnistuivat tunkemaan tietoisuuteeni, minä vaiensin ne, toruin niitä ja komensin ne omaan huoneeseensa. Hiljaa, pikku ääni, etkö sinä näe että minulla on miljoona asiaa hoidettavana?

Lisa Genovan teos Puolinainen (Left Neglected, WSOY 2013, suomennos Leena Tamminen) on kertomus Sarahista, mutta yhtä hyvin se voisi olla kertomus sinusta tai minusta. Kenestä vain, joka on pudonnut kaikkivoipaisuuden kuiluun ja elää sekuntiaikataulutettua elämää uran ja perheen puristuksissa. Liian moni meistä on pakkoneuroottinen A-tyypin perfektionisti, jolle vuorokauden tunnit eivät riitä, eivät ainakaan lepäämiseen ja palautumiseen. Tämä kirja on tärkeä ja siksi luin tämän. Luin tämän myös siksi, että pidin valtavasti Lisa Genovan kirjasta Edelleen Alice sekä siksi, että Genova kirjoittaa asiansa hallitsevasti: Hän on neurotieteiden tohtori ja on tutkinut masennuksen, Parkinsonin taudin, huumeriippuvuuden ja aivohalvauksen jälkeisen muistinmenetyksen syitä. Nyt hän kirjoittaa täydellisestä Sarahista, jolla on täydellinen ura, täydellinen perhe ja täydellinen jaksaminen, mutta joka ei edes muutamista varoitusmerkeistä herää huomaamaan omaa ja perheensä tilaa. Häntä estää oma kunnianhimo, halua asua kalliilla asuinalueella ja halu pitää Vermontin lomakoti, häntä estää iso velka, häntä saattaa estää pysähtymästä myös muisto siitä mitä tapahtui lapsuudessa ja millainen omasta äidistä sitten tuli.

Täydellisen perheen kolme ihanaa lasta, kuin Tenavien henkilöt Jaska, Tellu ja Eppu, eli Charlie, Lucy ja Linus ovat osa perheen toimivaa systeemiä ja siinä ei aikaa pudota kyydistä. Pieni hätkähdys koittaa, kun Charlien opettaja pyytää Sarahia ja Bobia neuvottelemaan Charlien kouluongelmista, mutta asiaan löytyy diagnoosi ja lääke. Homma siis hoidettu! Bob ja Sarah tekevät kahdeksantoistatuntisia työpäiviä, eivät pidä edes viikkoa vuosilomaa yhdessä ja kumpikin ottaa vain osan lomastaan ja ripottelee päivän sinne, toisen tänne. Joskus iltaisin, kun lapset on saatu nukkumaan, ja vanhemmat vielä jatkavat töitään likelle puoltayötä, Sarah muistelee:

Muistan, kun vielä naimme aikaisin illalla, ennen kuin väsyimme, toisinaan, jopa ennen kuin lähdimme ulos (silloin kun vielä kävimme ulkona). Nyt, kun onnistuimme mahduttamaan sen aikatauluumme, se tapahtuu aina juuri ennen nukkumaanmenoa, aina sängyssä, nukkumaanmenoa edeltävänä askareena kuten hampaiden harjaus tai lankaaminen, joskaan ei ikinä yhtä säännöllisesti.

Minua kaduttavat ne illat, joina olen niin väsynyt että nukahdan ennen kuin ehdin sanoa että rakastan häntä. Ja olen järjenvastaisesti kiukkuinen hänelle niinä iltoina, joina hän nukahtaa ennen kuin ehtii sanoa sen minulle. Jos ei meillä ole intoa syödä aikuisten ateriaa eikä aikaa sähköposteilta ja töiden etsinnältä käpertyä sohvalle elokuvaa katsomaan ja olemme liian uupuneita harkitsemaan kolmen minuutin seksiä, niin voimme ainakin tunnustaa toiselle rakkautemme ennen kuin sammumme.

Lukiessani Sarahin elämästä tunnistin sen minän, joka raapotti pientä vauvaa päivähoitoon ennen aamuseitsemää, ei ehtinyt syödä lounasta, jäi töihin vielä kun muut lähtivät ja tuli kotiin ruokakaupan kautta sekä kantoi tekemättömiä töitä viikonlopuksi kotiin. Miksi ihmeessä, sillä eiväthän työt maailmasta lopu ja ellei opi sanomaan ’ei’, saa tehdä enemmän ja enemmän, kunnes katkeat tai kunnes kohtalo puuttuu peliin. Niin tapahtui minulle, ehkä myös sinulle, ja myös kirjamme päähenkilölle Sarahille, joka kiireisenä aamuna ajaessaan töihin alkaa samalla etsiä puhelimestaan tärkeää numeroa, eikä vain löydä sitä ja sitten:

Vilkaisen tielle ja sydämeni pysähtyy. Punaisia jarruvaloja loistaa joka puolella märän ja huuruisen tuulilasin läpi sumeina ja liikkumatta, kuin vesivärimaalauksena. Kaikki on pysähdyksissä valtatiellä. Kaikki muu paitsi minä. Minä ajan sataakymmentä kilometriä tunnissa…

Onnettomuudessa Sarah saa aivovamman, joka vie häneltä tietoisuuden kaikesta, mitä kehon ja näkökentän vasemmalla puolella tapahtuu. Nainen, joka ennen piti kahta palaveria yhtä aikaa, muuttuu naiseksi, joka ei pysty itse harjaamaan hampaitaan, ei käymään yksin vessassa tai pukemaan päälleen. Yhtäkkiä kiire ja kahdeksankymmenen tunnin työviikot ovat Sarahilta ohi, mutta sen seurauksena Bob painaa entistä pidempää työpäivää, tuskin enää nukkuu ja avuksi tulee Sarahin äiti, viimeinen, jonka tytär voisi ikinä kuvitella hoitamassa häntä ja hänen lapsiaan. Mutta hätä ei lue lakia, sillä heillä ei ole enää varaa lastenhoitajaan.

Puolinainen kantaa uskomatonta tarinaa, joka, myönnän sen, sai minut kyynelehtimään. Totta totisesti, tämä tarina tuntuu ja tunkeutuu syvälle. Alkaa Sarahin taistelu kohti täydellistä kuntoutumista. Tietenkin täydellistä, mutta kaikki ei mene kuin unissa ja Sarah taipuu, mutta ei taitu. Tähän tarinaan kudotaan mukaan Sarahin ja Bobin parisuhde täydellisestä uupumuksesta kätkössä olleen intohimon löytämiseen. Jossain mukana ovat kaiken aikaa lapset sekä Sarahin mitä raskain kauna äitiään kohtaan. Hän näkee miten äiti huolehtii lapsista ja heistä kaikista kuin ei olisi ikinä muuta tehnytkään. Mitä enemmän äiti toimii ja pärjää, sen enempi Sarah katkeroituu ajatellessaan omaa lapsuuttaan ja äidin suljettua makuuhuoneen ovea:

Missä tämä nainen oli minun lapsuudessani? Missä olivat minun sääntöni ja lämpimät ateriat ja silitetyt vaatteet? Mahtaako hän tietää, miten monta tuntia Brady Bunchia minulle kertyi, miten monta meetvursti- ja majoneesivoileipäateriaa söin yksin television ääressä ja ruokarukousta lukematta, kun hän oli sulkeutuneena makuuhuoneeseensa ja isä teki yövuoroa asemalla. Miksi minä en riittänyt hänelle?

Sarahin äitisuhteesta tulee yksi kirjan vahvoista teemoista. Kuntoutuksensa kanssa taisteleva Sarah saa kokea, että kaikki ei ole aina miltä se näyttää ja jokainen meistä voi kantaa mukanaan reppua, joka on liian raskas kokemuksista, elämän särkyneistä kohtauksista.

Miten kaikki lopulta menee, miten Sarah selviää vai selviääkö vasemmanpuoleisen neglectinsä kanssa, miten perhe pärjää kilpailuyhteiskunnassa kun toisen palkka jää tulematta. miten äiti ja Sarah käsittelevät Sarahin kadoksissa olevaa lapsuutta, sen toivon mahdollisimman monen lukevan ihan itse. Tämä kirja voi olla uusi mahdollisuus juuri sinulle. Nyt.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukenet ainakin Ulla, Annika K. ja Sanna/Luettua


*****

23 kommenttia:

  1. Ilman muuta lukulistalle tämä kirja!
    Paljon tunnistan itseäni...entistä itseäni...jopa kolarista...:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irmastiina, jos ehdit lue myös Edelleen Alice.

      Niin...minullakin on takana kolari, mutta se stressijuttu minulla laukaisi muuta eli melanooman. Meillä kaikilla on syöpäsoluja, mutta tiettyjen asioiden kombinaatio heräättää ne. Minut leikannut lääkäri testasi stressini ja sen testin mukaan minun piti olla kuollut. Siis stressi voi aiheuttaa mitä vain ja siksikin tämä kirja on hirveän tärkeä kirja.

      Poista
  2. OoohhH!
    ... mun kirja.
    Minullakin kolari takana, mikä näytti ja laukaisi jo paljon, mutta ei riittänyt sekään..
    tarvittiin enemmän..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kikka, ehdottomasti sun kirja! Niin, meihin ylikaikkivoipaisiin ei yleensä ensimmäinen varoitus pure....

      Poista
  3. Oi miten mielenkiintoiselta sait sen kuulostamaan. Pitäisi varmaan lukea, ennen kuin hyppään mihinkään oravanpyörään..

    VastaaPoista
  4. Ahaa, tästä on siis kyse Genovan toisessa kirjassa. Luen varmaan, jos tulee sopivasti jostain vastaan. (Mutta apua, taasko, kaikki on niin täydellistä jne, ja sitten kaikki "hajoaa", minua ärsytti kieltämättä sen alleviivaaminen jo Alicessa. Tai ehkä se vaan johtuu siitä, että olen itse melko kaukana täydellisestä. =D )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irene, niin...Tuo täydellisyys on enemmänkin sitä kaiken tavoittelua, kaken jaksamista etc. minun mielestäni. Tosin Genovan molempien kirjojen perheet ovat akateemisia ja vauraita, mutta ehkä hän kirjoittaa juuri siitä, minkä tuntee parhaiten. Kyllä se stressi, Alzheimer ja vastukset nävertävät sielläkin. Pidin hirveän paljon kirjasta Edelleen Alice aina kantta myöten, mutta tämä sai kyyneliin ja tässä kirja kaikille, sillä kuka vain on tämän kirjan kaikkivoipainen Sarah, jota rankasti koulutetaan.

      Taisin sinulle kommentoidakin, että pidän paljon Siri Hustvedtin tyylistä. Tässä on sitä jotain samaa.

      Minulla on heikkoja hetkiä jolloin putoan täydellisyyden ja kaikki voipaisuuden suohon, mutta onneksi ne ovat havenemassa;)

      Poista
  5. Pikamoi sinulle, ihana! Pääsin päivittämään blogia kirjaston koneelle. Epätoivoista mutta näillä toistaiseksi mennään... Kiva, että luit ja pidit tästä! Minustakin kirja oli jotenkin hyvällä tavalla pysäyttävän raikas!

    Love

    VastaaPoista
  6. Hei Annika!

    Hyvä juttu. Asioilla on tapana järjestyä. Ai sinäkin olet tämän lukenut, en muistanutkaan...

    VastaaPoista
  7. no, huh.. tämä menee luettavien listalle kyllä. Heti kun uskallan siihen tarttua. Upea postaus, sykähdyttää, pysäyttää.. Mitä me aina hoimmekaan seisovasta vedestä, vierivistä kivistä, harmaasta kivestä ja siirtyvistä vuorista... halaus

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anne, niinpä...mitäs me tulvana virtaavat. Tämä kirja on kuin meille tehty.Kiitos. Pidin niin paljon. Pakko alkaa nähdä seisovien vesien kauneus, ihailla kallion paikallaan pysyvyyttä ja ikuisia vuoria ikimaisemassaan.

      Poista
  8. Tämä täytyy lukea, jotta tietää, miten kaikki lopulta menee. Pöydällä on pinkka kirjoja ja samoin varauksessa, mutta niin on aina ollut.

    Hyvää lokakuuta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, siis olen varma, että pidät. Jos ei olisi sitä kirjapinoa, voisi vaikka huolestua;)

      Poista
  9. Minustakin tämä oli ihan ok, mutta ei yhtä ravisuttava kuin Genovan Edelleen Alice. KIva kun luit! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, niin minustakin tuntui ja ihan vielä yli puolen välin ja onhan Edelleen Alice myös lopulta taiteellisempi (hirveää sanoa näin kun kyse on Alzheimerista!), mutta tämä raapi just sitä jotain Suorittajaa minussa, sitä jonka haluaisin hirttää.

      Selvä nyt kuitenkin on, että Lisa Genovasta tuli seurattava kirjailija.

      Poista
  10. Kiitos Leena tuhannen tuhannesti Silta vihjeestäsi, en ollut lainkaan tajunnut että toinen kausi alkaa. Olen keväällä katsonut sen ensimmäisen. Nyt olen yle-areenalta katsonut kaksi osaa, että olen saanut kiinni ja odottelen sunnuntaita :). On ihan paras sarja koskaan ja kakkosena Millenium. Niin ja joutsenista, on niitä ja paljon, tänään taas parikymmentä ja vesi välkkyi sinisenä, harmi että oltiin lenkillä, eikä kameraa mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sarppu, ole hyvä: Mää ihan järkytyin kun tajusin, että sää et ole nyt tajunnut noita uusia jaksoja;) Samaa mieltä.

      Siis odotan sun joutsenkuviasi...ja Reposaarta!

      Poista
  11. Tämä kirja kuulostaa hyvinkin tältä ajalta. Hyvä aika suorittajille, vähemmän hyvä ihmisyydelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, juuri niin. Kunpa olisikin saanut elää vaikka sotien välisenä aikana ja sitten kun sota alkoi, aikamatkustaa jonnekin pois. USAssa työtahti on oikeasti meitä kovempi, mutta minusta kaikki kohtuullisuuden rajat on jo meilläkin ylitetty ja kaikkea mitataan vain tuottavuudessa ja suoritteissa ja hyödyssä.

      Poista
  12. Luettavien kirjojen lista vain pitenee näiden kutkuttavien postaustesi myötä.
    Onneksi itse olen jo hieman osannut irroittaa tuosta oravanpyörästä. Täällä mökkiympäristössä (keskellä metsää) on turha hössöttää ja kiirehtiä. Ainoa kiire on se, että lähden aina liian myöhään ajaan kohti työpaikkaa (täysin oma vika), ja sillon on mentävä enemmän kuin laki sallisi ja kaikkeahan voi kans tuolloin tapahtua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanne, lue Lisa Genovalta molemmat, sekä Edelleen Alice että tämä: Lupaan että pidät.

      Kiire ja kaikki hötkyily on syvältä ja stressi, kumpa sen saisi pois kokonaan.

      Kaunista lokakuuta sinulle!

      Poista
    2. Ajattelinkin lukea, sillä siinä toisessahan puhuttiin Alzheimerista, joka nyt on akuuttia lähiomaiselle.

      Poista