perjantai 20. huhtikuuta 2012

ÄLÄ PELKÄÄ, SINTTU!

Jälleen on aika palata Siltakylän ponitallille ja tavata tutut ponitytöt Elina, Maikki, Hanna ja Anni, jotka ovat jo kolmannella luokalla ja aloittamassa samalla kolmatta kauttaan Siltakylän ratsastustallilla, jossa Elinan mielestä poneista kaikkein suloisin on tietenkin Sinttu.

Lin Hallbergin ja Margareta Nordqvistin Älä pelkää, Sinttu! (Det spökar, Sigge, Tammi 2012, suomennos Marvi Jalo) on jo kahdeksas Sinttu –kirja ja ehdottomasti kaikkein paras lukemistani, joita ovat Torstaina nähdään, Sinttu, Hieno hyppy, Sinttu, Kiva leiri, Sinttu, Sinttu on paras! ja Suuri seikkailu, Sinttu. Lisäksi sarjassa ovat ilmestyneet Maailman ihanin Sinttu sekä Aprillia, Sinttu.


Jaksan niin hämmästellä, miten Lin osaa eläytyä noin kymmenvuotiaiden tyttöjen maailmaan, jossa ollaan kovasti hyvää ystävää ja sitten välillä juuri parhaimman ystävän kanssa kipunoi, kuten Elinalla Maikin kanssa. Nyt tytöt kuitenkin polkevat koulun jälkeen kaikki neljä innokkaina tallille vain huomatakseen ensin kirmaavat ponit ja sitten tallin ilmoitustaululla ponien nimet, joita onkin kuusi, vaikka ratsastajia on vain neljä. Ja mikä hurjinta, viimeisenä nimenä on Sappo, joka on hurjan ponin maineessa. Nopeasti selviää, että Inkan poika Erkki on viides ratsastaja ja kuudennen Inka, tallin omistaja ja ratsastuksenopettaja, esittelee heille Roosaksi, joka on juuri muuttanut Siltakylään. Tarinan alku kiertyykin vahvasti siihen, miten Roosa sopeutuu muuhun ryhmään, mutta tässä tapauksessa etenkin poneihin ja tallin tyyliin, jossa ei raippaa käytetä eikä poneille huudeta. Roosa taitaa itsekin olla vähän hukassa sillä suitsien laittaminen tuottaa hänelle vaikeuksia samoin kavioiden puhdistus, vaikka hänellä on kokemusta yhtä paljon kuin muilla tytöillä.

Tallilla on sääntönä, että vain isommat tytöt eli jo kymmenen vuotta täyttäneet saavat tulla tallille joka päivä, koska he hoitavat poneja. Kauhukseen Elina saa kuulla, että Roosa täyttää kymmenen jo tammikuussa, kun hän vasta elokuussa, joten Sintun hoitajuus on häneltä vaarassa. Vasta kirjan loppu kertoo, miten tästä selvitään…

Lauantaina tallilla on tenavaratsastus, johon pääsee mukaan myös Elinan neljä vuotta nuorempi sisko Linnea, joka on yhtä innokas kuin on itsevarma, mikä hieman hävettää Elinaa. Vähän tämän jälkeen luvussa Hyppäämään! kerrotaan, miten tytöt pääsevät ensimmäistä kertaa ylittämään esteitä. Elinan kauhistukseksi Inka valitsee hänelle ensimmäistä hyppykertaa varten tallin vaikeimpana pidetyn ponin eli Sapon ja itsevarma ratsastaja Roosa saa Sintun. Kaiken jännittämisenkin keskellä Elina vahtii melkein omistajan tyyliin, miten Roosa kohtelee hänen maailman rakkainta poniaan, Sinttua.

Miksi juuri tämä Sinttu-kirja on minusta paras. Siksi, että tässä liikutaan niin monella tunneskaalan alueella samalla kun kuitenkin viivytään suloisten shettisten maailmassa: Nyt Elinalla on ikävaiheessaan menossa murros, jota lähestyvä ponihoitajuus kultaa, mutta toisaalta välillä pikkusisko ärsyttää, samoin kaverit ja etenkin mustasukkaisuus Sintusta. Elina on kuitenkin oikeissa asioissa kivasti myötäävä yhtään menettämättä topakkuuttaan. Myös ystävyys Erkin kanssa on mukava juonne kirjassa. Ja tässä kirjassa on Kyyneleitä tallipihalla, jonka luettuani soitin Bessulle aidosti kyynelehtien. Ei, en paljasta, miksi kyyneleet. Koko talli kyynelehtii ja lukija mukana…Sitten kuitenkin Siltakylän tallilla järjestetään jännittävät Halloween juhlat, joihin saapuu oikea kylmää ilmavirtaa muassaan kuljettava koukkunokkainen noita:

Haa, täällä te jo istuskelettekin, noita raakkuu.


Kerran vuodessa, noita kähisee. Se tapahtuu kerran vuodessa. Jotain katoaa eikä se palaa koskaan.


Haluatte varmaankin kuulla lisää, hän kähisee.


Eikä haluta, Linnea piipittää pää isän olkapäätä vasten painettuna.


Noita ei piittaa Linneasta vaan alkaa kertoa kauhistuttavaa kertomustaan pimeässä ratsastavasta henkilöstä, jonka läpi hohti outo valo…

Hänen selässään oli reikä, joka liekehti tulta. Ikuinen tuli paloi selässä, ja hän ratsasti kohti vettä, joka sammuttaisi tulen…


Noita jatkoi kauheaa kertomustaan kunnes katosi, mutta kun tytöt lähtivät kummituskierrokselle pimeään metsään he näkivät pimeyteen pakenevan hahmon, jonka selässä oli tulta hehkuva aukko!


Tässä Sinttu-kirjojen tekijät vasemmalta: Sinttu, Margareta, Lin ja Sami:

En tiedä Sinttu-kirjojen kohderyhmää, enkä välitäkään tietää. Kerran ponityttö, aina ponityttö. Nämä kirjat ovat jokaiselle talleilla kasvaneelle tuokioita, jotka kantavat mukanaan ponitallin tuoksuisia muistoja, pienen hevosen lurppahuulia, hörinöitä, yhteistä hengitystä, pukittelua, ratsastuspäiviä niin sateessa kuin lumessa vaeltaen, kuulaana syyspäivänä omenatarhan tuoksun läpi ravaten ja sitten kiitolaukkaa syysniityillä liitäen…

12 kommenttia:

  1. Hei,Leena. Kotona jälleen... Ponikirjat ovat varmasti mieluisaa luettavaa kuten hevoskirjatkin,varsinkin henkilöille, jolla on lähempää tuttavuutta ko. eläimiin.
    Itse en ole ikinä ratsastanut ja taidan hieman pelätäkin uljasta elävää hevosta.

    Mukavaa viikonloppua Sinulle !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanne, en nyt muista, missä sinä nyt olit...Olen tavallaan ollut itsekin kuin poissa...

      No, Luvia tuli tutuksi ratsastaen ja nyt olen 30 vuoden jälkeen uskaltautunut issikan selkään. Hauskaa!

      Et ikinä pelkäisi issikkaa!

      Kiitos samoin sinulle! Käväisen pian...

      Poista
  2. Minulle tallimaailma on tuttu ainoastaan tyttäreni kautta, joka 7-vuotiaasta lähtien melkein asui läheisillä talleilla ja kaksikymppisenä hankki oman hevosen.

    Merja Jalon kaikki kirjat tuli ostettua hänelle ja kovasti yritettiin synttäreiksi ja jouluksi löytää hevoskirjallisuutta. Nyt jäin miettimään, tykkäisiköhän hän noista Sinttu-kirjoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Risa, kyllä sinä sitten tiedät tallin huuman, sen ihanan tuoksun ja hevosten silkkiturvan, lämpimän hengityksen...

      Tämä minun kirjani menee nyt ensin yhdelle äidille ja sitten tyttärelle;-)

      Poista
  3. Tulipa nostalginen olo :) Entisenä heppatyttönä (suomenhevosia <3) tallin ja hevosten haju tulvii nenään... Heppakirjoja tuli luettua vinot pinot kirjastosta. Uudempiin heppa/ponikirjoihin en ole tarttunut.

    VastaaPoista
  4. Villasukka kirjahyllyssä, eikö vain;-)

    Onneksi ikinä ei ole liian myöhäistä nousta takaisin satulaan! Issikat ovat ihania!

    VastaaPoista
  5. Nämä lähtevät ihan käsistä... seiskasta eteenpäin. Sinne saakka, kun alkaa tökkiä isohko fonttikoko ja siirrytään niihin seuraaviin heppakirjoihin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä osaan jo olla kiitollinen isosta fontista;-)

      Todellakin: Näissä on sitä jotakin...

      Poista
  6. Hei Leena, minun täytyy kyllä tutustua johonkin Sinttu-kirjaan, kun olet niitä niin hehkuttanut! Tämäkö? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Minusta vaikka juuri tämä, mutta jos olisit oikein innostunut lukisit ne kaikki;-)

      (Se yksi sinulta saamani Ihanuus, sen luen suvella, mutta ehkä ensin olsi syytä lukea uudelleen Kotiopettajattaren romaani, sillä en muista siitä enää mitään. Olisiko syytä?

      Elän niin toivossa, että Karisto julkaisee vähitellen kaikki Brontët uusina painoksina upeilla esipuheilla.)

      Poista
  7. Minunkin pitäisi lukea joku Sinttu. Ainakin kirjastossa nämä ovat koko ajan lainassa, et suosittuja ovat kyllä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi koskaan ei ole liian aikuinen lukemaan Sinttuja ja/tai nousemaan ratsaille. Try it!

      Poista